Heippatirallaa!

Tänään on väistämättä päivä kun on otettava yksi vuosi elämänkokemusta lisää. :) Mitä ajatuksia se itsessäni, kolmeakymmentä ikävuotta lähestyessä herättää, ajattelin hieman pohtia kirjoittamalla siitä.

Oletin aina "nuorena" että kolmekymppiset on jo niin aikuisia että silloin elämässä on kaikki selvää. He tietävät kaikesta jo kaiken, he osaavat kaiken, he pystyvät tekemään itsenäisesti jo kaiken ja että tuo ikä on enää vain suunta vanhenemiseen. Nyt itse tämän iän kynnyksellä on pakko todeta kuinka väärässä sitä ihminen voi 10 vuotta taakse päin vielä olla.

Ei, minä en tiedä kaikesta vielä mitään. En, minä en edelleenkään osaa kaikkea. En, itsenäisesti en kaikkeen pysty ja kyllä, suunta on tästä vanhenemiseen. ;) En edes tiedä sitä, mikä haluan isona olla?

Jos palaan 10 vuotta iässäni taakse päin muistan ajatellen 19 vuotiaana kuinka sitten kymmenen vuoden päästä ollessani vielä alle 30v on minulla jo 10 vuotias tytär. Ajatus tuntui todella kaukaiselta ja tänään jopa liian pelottavalta, miten 10 vuotta on voinut mennä ohitse noin nopeasti? Paljon kaikkea se on sisällänsä pitänyt mutta että näin nopeaan? Yhtäkkiä elän aikaa kun tuo vastasyntynyt esikoinen kiukun puuskissaan toteaa minulle "Sä et kans tajuu mistään mitään!" :D

Mutta niin paljon kuin nautinkin ollessani 20 vuotias, rehellisesti kerron että olen onnellinen ollessani juuri tämän ikäinen. En koe eläväni ikäkriisiä, päinvastoin. Tuntuu että elän elämäni parasta aikaa parhaillaan.

Oppi jonka vanhempani ovat lapsuudestani saakka antaneet on ollut itsevarmuus ja itsetunto. Se on iän myötä vahvistunut elämänkokemuksilla ja etenkin vastoinkäymisillä. Olen onnellinen kertoessani että nautin tästä iästäni sillä koen kuitenkin olevani varmempi ihmisenä itsestäni kuin koskaan aiemmin. Olen varmempi ihmisenä, naisena, äitinä ja vaimona.

Koska olemme mieheni kanssa olleet yhdessä minun ollessani vasta 16 vuotias on selvää että yhdessä olemme kasvaneet koko aikuisikämme. Mikä parasta, molemmat ovat saaneet varmasti kasvaa matkan aikana yksilöinä mutta siltikin yhdessä. Monesti mietin kuinka onnellinen olen siitä kuinka paljon ihmisiä olen saanut ympärilleni lisää aikanaan mieheni kautta. Hänen sukunsa on kuin omaa sukuani ja vastaisuudessa oma sukuni on mieheni sukua. Minun mammani on mieheni mamma ja mieheni mummu on myös minun mummuni. Ja koska olemme kaiken luoneet ja kokeneet yhdessä nuoresta saakka on jokainen vähäinenkin yhdessä saavutettu asia molempien ja yhteinen. Meille tulee tänä vuonna 10 vuotis hääpäivä.

Lisäksi tässä aikuisiän kynnyksellä päätin hyvissä ajoin että koska aina kuulee sanottavan "kyllä minäkin olin 20 vuotiaana hyvässä kunnossa" tai että "voi kun saisi 20 vuotisen vartaloni vielä takaisin", sen sijaan minä tähtään jokaisena kymmen vuotisena syntymäpäivänäni ajattelemaan niin että olen aina vain parempi. Esimerkiksi nyt koen olevani paljon paremmassa kunnossa kuin kaksikymppisenä ja nelikymppisenä haluan sanoa olevani vielä parempi kuin kolmikymppisenä, viisikympisenä parempi kuin neljäkymppisenä ym.. Tottakai ikä tekee tehtävänsä (ja painovoima) mutta hei, se on NORMAALIA! :) Kyllä minussakin näkyy kahden lapsen äitinä eletty vauvaelämä imetyksineen ja raskauksineen, mutta olen niistä ylpeä ja silti koen olevani elämäni kunnossa!

Lahjoilla tässä iässä ei merkitystä ole. Jokainen onnittelija jos sattuu muistamaan, lämmittää toki mieltä. (Paitsi mieheni jos luet tätä, sinulta odotan lahjaa kyllä! :D ) Tänä vuonna tosin koen saavani kyllä äärimmäisen ison lahjan josta olen haaveillut useamman vuoden ajan ja päättänyt toteuttaa sen alle 30 vuotiaana. Lahja ei ole konkreettinen vaan itse itselleni toteuttama mutta suuresti muiden avustamalla mahdollistettu. Erityiskiitos toki siitä miehelleni joka antaa mahdollisuuden omalle unelmalleni, unohtamatta ystäviä ja lähipiiriä jotka ovat jokainen omalla tavalla olleet projektin auttamisessa mukana.

Paras lahja kuitenkin on lähellä olevat ihmiset ja heidän olemassa olonsa. Kummasti sitä vanhetessa asioiden merkitys muuttuu ja ymmärtää kuinka tärkeää toisten ihmisten läsnäolo on. Ja vaikka valitettavan liian vähän tulee arkikiireiden vuoksi nähtyä moniakin ihania ystäviä, he ovat aina sydämessä koska tietää ystävyyden kestävän ja heidän olevan henkisesti aina lähellä ja hädän hetkellä varmasti tavoitettavissa. <3

Mukavaa viikkoa jokaiselle!