Tämä kirjoitus kulkee kokonaan tämän blogin aihepiirin ohitse. Pitkään mietin julkaisenko tätä edes blogiini milloinkaan vai pidänkö edelleen henkilökohtaisen elämäni rajat selkeästi blogini ulkopuolella. Useasti olen saanut palautetta siitä, kuinka minun toivottaisiin kertovan blogissani jotakin enemmän itsestäni, urheiluharrastukseni on lähinnä herättänyt kiinnostusta. Saattaa olla että tämä kirjoitus tästä aiheesta on yksi ja ainoa, enkä perustele tai puolustele lajivalintaani vaikka tiedän sen herättävän monia ajatuksia. Ja hyvinkin on mahdollista, että saatan jopa poistaa tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen.

Korostan kuitenkin aina, itsellenikin säännöllisesti sen, että ensisijainen rooli elämässäni on olla äiti ja vaimo.

Kilpaurheilu kuuluu perheemme elämään, niin mieheni kuin minunkin toimesta. Lajit ovat erit, mutta arkirutiinit hyvinkin pitkälti samat. Selkeä ja tasapuolinen jako mahdollistaa onneksemme onnistuneen mahdollisuuden urheilla ja samalla pyörittää mahdollisimman sujuvasti perhe-elämää. Ja kuten moni ihmettelee niin kyllä, urheilijaäiti leipoo pullia ja kakkuja sekä vieläpä jopa syökin niitä. ;)

Kuten meistä jokainen tietää, onnellisista hehkutuksista ja täydellisistä onnistumisista on helppo kirjoittaa. Itse koin viime viikonloppuna kilpailuissani pettymyksen. Pettymyksen omaan itseeni, vaikka tiesin antaneeni kaikkeni. Hyvä omatunto oli siitä, että tein kaiken niinkuin kuuluikin, mitään tekemättä jättämättä, mutta se ei riittänyt. Nielin ylpeyteni ja aidosti myönsin, että paremmat ansaitsivat voittonsa. Koin kuitenkin äärimmäistä ylpeyttä siitä, että kehitykseni on ollut viime vuosina todella huima ja työn tulos näkyy. Odotukset olivat edellisiä kilpailuja verraten suuremmat sekä kilpailun halu myös.

Käsittelin asiaa itsekseni ja purin ajatuksia niin valmentajan kuin tiimikavereidenkin kanssa. Monen monta pientä asiaa vaikutti lopputulokseen ja kaikkien niiden yhteissumma sai aikaan sen, että kilpailutilanteessa en ollut parhaimmillani. Mutta: Homma jatkuu! Pettymys tuli, mutta asia on käsitelty. Minun onneni urheilun ohella on juurikin olla äiti ja vaimo, sillä kun kilpailu johon valmistauduttiin pitkän aikaa oli ohitse, seuraavana päivänä alkoi juuri se ihanan tavallinen tylsä arki. Palasin kisareissulta kotiin keittelemään nakkikeittoa perheellemme valmiiksi seuraavaan päivään ja mietin, että eipä se nakkikeitto kysele olinko sijoitukselta ensimmäinen vaiko kymmenes? :D Tarkoitan sitä, että minun maailmani ei loppupeleissä muutu mitenkään sijoitukseni perusteella vaikka myönnänkin sen alkuun harmittaneen.

Toivoisin että jokainen löytäisi elämässään sen intohimon josta jokainen omana itsenään saa voimaa. En tarkoita että sen pitäisi olla urheilua, ei missään nimessä jos siitä ei pidä. Käsityöt, lukeminen, ristisanatehtävät, perhosten keräily.. mitä ikinä se voikaan olla joka saa sinut hyvälle mielelle. Tämä on minun intohimoni ja minun tapani toteuttaa itseäni. Täydellinen en ole enkä siihen pyri, sillä silloin tämä leikki olisi leikitty kokonaan loppuun. Olen kahden lapsen äiti ja se saa näkyä. Ne pienet rosoisuudet ovat rakkaudella ansaittuja merkkejä siitä että olen saanut saattaa maailmaan kaksi arvokkainta aarretta. Arvostelulaji joten arvostella saa, toki! Mutta lajista tietämättömät jotka mielellään jakavat mielipiteitä negatiiviseen sävyyn voi itse lähteä lajiin mukaan ja nousta lavalle kokeilemaan. Jatkan tätä harrastusta niin kauan kun intohimoa lajiin riittää, en päivääkään enempää. Tai kunnes lapseni sanovat että ymmärränkö jo ikäni puolesta jäädä lavalle nousematta. ;)

Vaikka me suomalaiset emme ole sitä niin julkisesti tottuneet ääneen myöntämään, minä uskallan sen sanoa: Olen hiton ylpeä itsestäni! Olen tehnyt kovan työn ja onnistunut.

Selittelyjä huonosta menneestä kilpailusta en edes kerro: ystävät ei niitä tarvitse ja vihamiehet kumminkaan uskoisi. :D

Ystävät, vanhemmat, läheiset ja tiimitoverit ovat olleet niin ihanasti matkassa mukana ja heidän tukensa on korvaamatonta, puhumattakaan perheestäni.

Puolisoni tsemppaus ja kannustus on kuitekin ensiarvoisen kiitoksen arvoista. Olen onnellinen että perheessämme on tasapuolinen mahdollisuus harrastaa niin vanhempien kuin lastenkin. Olen onnellinen että elämässäni on runsaasti haaveita, pääasiassa yhteisiä sellaisia, mutta tämä harrastus, Body fitness on minun ikioma juttu ja olen etuoikeutettu siitä, että rakkaimmat ihmiset mahdollistavat sen toteuttamisen minulle.

Kuulin radiossa ihanan laulun Johanna Kurkelalta jonka sanat olivat niin osuvat:

"Todellinen rakkaus ei voi ketään hiljaa laittaa luopumaan haaveistaan. Molempien täytyy muistaa pitää kiinni jostain omastaan."

 

rehell5-1.jpg

 

rehell%204-1.jpg

 

Kuvat: Tomi Rehell